Viljakauppa on osasyyllinen viljelijöiden väliseen jännitteeseen. Silloin kun rehuviljan hinta oli lähempänä satasta, jopa alle, suostuivat isot eläinyksiköt ostamaan viljaa samoilla ehdoilla kuin viljakauppa, joka muutenkin oli haluton ostamaan yhtään mitään. Suoramyynti tällöin nipisti viljakauppiaan palkkion, eikä ehkä ollut kauppiaiden mieleen. Nyt viljakauppias tarjoaa rehunostajien kiusaksi jopa 200 euroa tonnilta, ja houkuttelee viljanviljelijää myymään ohi eläinyksikön. Syystäkin lihakopit ovat loukkaantuneita, kun sentään jalomielisesti auttoivat viljanviljelijää heikossa markkinatilanteessa, ja nyt viljanviljelijä opportunistisesti tekeekin oharin, vain muutaman dollarin tähden.
Vähemmän kasvinviljelijä vihaa saa osakseen kun viljelee maanparannus- ja ympäristönurmia. Sitäkin tahallaan jonkin verran tulkitaan viljanviljelijän kannanotoksi eläintaloutta vastaan, ja tuomitaan kansanviholliseksi. Mutta aivan henkilökohtaiseksi ei asia mene, verrattuna siihen, että joutuisi ilmoittamaan, että ei ole enää viljaa, meni jo.
Ratkaisu tähän asiaan olisi viljakauppaan tuotava markkinoimismaksu, joka leikkaa yli 120 euron menevästä viljan hinnasta rahastoon, jolla voidaan tukea rehukäyttöön ostettavan kotimaisen viljan hintaa alaspäin. Tämä tasoittaisi Suomen markkinoita, eikä ylikuumenemista voisi tapahtua. Samalla eläinyksiköt jarruttelisivat myyntiviljatalouttaan ja keskittyisivät kotoiseen rehustukseen, koska joutuisivat markkinoimismaksun kautta kollektiivisesti tukemaan muita ostorehuun keskittyviä yksiköitä. Kolmas etu olisi, että kotimainen vilja olisi rehukäytössä pysyvästi kilpailukykyistä ulkomaiseen verrattuna.
Riskinä olisi, että viljanviljelyn kiinnostus vähenisi erikoiskasvien ja luonnonhoitopeltonurmien yms. tieltä. Tätä ongelmaa voisi lieventää tukipolitiikalla, että tukien ehtona olisi tietty rehuviljan osuus.
-SS-
Viimeksi muokattu: 25.09.18 - klo:09:09 kirjoittanut -SS-