Ympäristökorvauksen ideologiana on vähentää pääravinteiden käyttöä, kuvitellen, että sillä tavalla poistuisi satoon enemmän ravinteita ja ilmaan, ja vesistöihin huuhtoutuisi vähemmän rehevöittävää ainesta. Kyseinen ideologia on vain täysin väärä.
Kotkaniemessä on ollut 1966 vuodesta asti koe, jossa on käytetty 3 eri lannoitustasoa, typpitason luokittelemana N50 , N100 ja N150 kg. Lannoitteena moniravinteinen lannoite, joten myös fosforin suhteet ovat menneet samalla tavalla.
Sitten lannoitettiin kyseiset lohkot noin 35 v jälkeen samalla ravinnetasolla, 100 kgN, tyypillinen kivennäismaan ympäristökorvauksen ehdon mukainen taso. Nähdään, että pitkäaikainen ravinteiden pihtaaminen heikentää riittävänkin lannoituksen aikana sadonmuodostusta ! Lisäksi kuviosta nähdään, että keltainen palkki, eli pelkkä salpeetari, johon laaja viljelijäjoukko on lannoiteravinnetetriksen peluun kyrpiinnyttämänä siirtynyt, tuottaa huomattavan heikosti juuri valmiiksi fosforiköyhissä maissa. (2000 vs 3600 kg/ha)
Olen kirjannut taulukkoon tuoreen nitraattiasetuksen ja ympäristökorvauksen protodokumenttien typpitasoja, typen käytön erot ovat rm kivennäismaalla 60 - 70 kg, jos satotasokorjauksia ei ole tehtävissä. Jos satotasokorjaukset saadaan apusäilörehunurmilla tms virityksillä 5 - 6 tonniin, mikä siis vaatii jo edullisen vuodenkulunkin, eroksi silti jää 20 kg:sta(syysvehnä) 50 kg:oon (ohra, kaura)
Sillä 60 kg:lla tulee vähintään noin 1.5 tonnia valkuaispitoista leipäkevätvehnää enempi, rehuvehnän sijasta, vastaako se 54 euron tasapainoinen ravinne- toimenpiteen lisätuottoa, herää kysymys.
-SS-