Muun väestön keskuudessa maajussit ovat ikuisten valittajien maineessa. Aina on joku asia pielessä, säät, liikaa tai liian vähän satoa, liian pienet tuet, liian huonot tuottajahinnat, liian isot kustannukset, byrokratia ahdistaa, koneet ei toimi, maatalouspolitiikka on perseestä, muu väestö ei ymmärrä jussien vaikeata elämää, velkaa on mahdottomasti ja niin edelleen ja niin edelleen... ylipäätänsä siis aina löytyy jotain negatiivista sanottavaa kaikista mahdollisista asioista, mikään ei tunnu koskaan olevan hyvin, maanviljelijät ovat siis todellisia ammattivalittajia.
Ulkopuolinen herkästi ihmettelee, että jos se elämä maanviljelijänä on noin vaikeaa, niin miksi sitten edes tekee tuota työtä, voisihan sitä lopettaa ja etsiä uuden toimeentulotavan.
Sitä ihmettelee itsekin, että jos nuo ainaiset valittamisen aiheet olisivat todella totta, niin maanviljelys maasta olisi loppunut jo aikoja sitten, jos tutkitaan esim. Maaseudun Tulevaisuus-lehteä eri vuosikymmeniltä, niin samat valittamisen aiheet toistuvat vuodesta toiseen, hinnat laahaa, ja kustannukset karkaa, säät on riesana ja byrokraatit kiusaavat aina vaan, piruja maalataan seinälle vuodesta toiseen, mutta aina vaan maata viljellään, kallita koneita ostetaan, eikä maanviljelijöillä ainakaan ulkoisesti kovin huonosti näytä menevän.
Jos mennään kymmenen vuotta eteenpäin, niin todennäköisesti edelleen Maastulli julistaa isoin otsikoin maatalouden kustannuskriisiä, huutaa poliitikkoja tekemään jotain ym. ym. valitusvirttä pukkaa.
Toisaalta, pienen ihmettelijän mieleen tulee pelottava ajatus; ehkä asiat eivät olekaan ihan niin huonosti, kuin annetaan ymmärtää, mutta kun annetaan ymmärtää niiden olevan huonosti, niin silloin varmistetaan muun väestön ja poliitikkojen sympatiat ja mikä tärkeintä, tukien säilyminen, viisasta taktiikkaa siis tämä ainainen valittaminen ja perusnegatiivisuus.
Eli klassinen uhripääoman kerääminen toimii käytännössä ja tuottaa tulosta.
