Tälläinen mielipidekirjoitus oli Maaseudun Tulevaisuudessa 24.7.2009 (toivottavasti en joudu käräjille tekijän oikeusloukkauksen vuoksi
)
MT:n pääkirjoituksessa 20.7.2009 todetaan: ”On vaikea perustella, miksi maanomistajien pitäisi luovuttaa tuotanto-omaisuuttaan pilkkahintaan yhtiöille, joiden päätehtäväksi on sähkönjakelun sijasta tullut osakkeenomistajien eduista huolehtiminen.” Totta!
Hoidin monta vuotta eräässä sähkölaitoksessa johtokorvauslaskelmat ja ihmettelin jo silloin sekä kertakorvaussummien pienuutta sekä sitä, että viljelijämaanomistajat lähes aina mukisematta tyytyivät niihin. Varmaankin sähköistyksen alkuaikoina vallinneella talkoohengellä oli osuutta siihen. Valittajat olivat yleensä kaupunkimetsänomistajia, jotka jo suunnitteluvaiheessa joskus halusivat linjan naapurin puolelle koska ”sillähän on niin paljon enemmän maata”.
Maanomistajan olisi hyvä muistaa muutama asia liittyen johtosopimuksiin. Ensinnäkin, jos sopimusaikaa ei ole so*****, sähkölaitosten tulkinta on yleensä että sopimus on ”ikuinen”, mutta juridinen totuus on, että toinen osapuoli voi sanoa tällaisen sopimuksen irti koska tahansa. Sopimus ei nimittäin ole maanomistajaa sitova eikä tarkoita rasitetta tilalle, ellei johdon omistaja ole oikeusteitse hakenut rasiteoikeutta.
Tällainen sopimus ei myöskään kaupan yhteydessä siirry uudelle omistajalle sillä perusteella että ”linja oli kaupantekohetkellä maastossa olemassa”, vaikka paikallisen sähkölaitoksen edustajat usein näin väittävätkin.
Kantaverkkoyhtiö Fingridin johtosopimukset 110 kV-linjoille on kuitenkin lähes aina tehty niin, että ne ovat sitovia ja rasittavat tilaa.
Ritva Salonen ehdottaa tuottoon sidottua linjakorvausta tai vuosivuokraa kertakorvauksen sijaan. Sähkölaitoksen tarjoama johtokorvaus perustuu suosituksiin eikä ole maanomistajaa sitova. Voi aivan hyvin kertakorvauksen sijaan vaatia vuosittaista korvausta, tai ehdottaa sopimusajaksi vaikkapa viittä tai kymmentä vuotta, jonka jälkeen johdonomistajaa velvoitetaan esittämään uutta sopimusta uusine korvauksineen.
Kokemuksesta voin sanoa että joustovaraa lähes aina on. Kertakorvaussummakaan ei ole ”kiveen hakattu”. Tiedän tapauksia, jolloin on maksettu listahintoihin verrattuna moninkertaisia kertakorvauksia koska maanomistaja ymmärsi vaatia.
Toinen asia on maanomistajan vastuu puunkaatojen yhteydessä. Sopimusta allekirjoittaessaan maanomistaja samalla sitoutuu korvaamaan aiheuttamansa vahingon täysmääräisesti, mikä usein tarkoittaa, että vahingon sattuessa lasku on kymmeniä tai satoja kertoja saatua kertakorvausta suurempi. Sopimukseen voi aivan hyvin vaatia ehdon, joka vapauttaa maanomistajan taloudellisesta vastuusta vahingon sattuessa, tai ainakin katon korvaussummalle. Ellei tähän suostuta, pitää tätäkin riskiä hinnoitella korvaussummaan jollakin tavalla, vaikkapa vakuutuspreemion mukaan.
Eräs asia, joka voi tuottaa ikävän yllätyksen, on johdon siirto, jos se on joskus tulevaisuudessa jonkun rakennushankkeen tiellä. Nykykäytännön mukaan maanomistaja maksaa kaikki siirtokustannukset, mikä ei ole halpaa lystiä.
Ainakin nykyisellä kertakorvaustasolla on vähintäänkin kohtuullista, että maanomistaja vaatii sopimukseen ehdon siitä, että välttämätön johdon siirto esimerkiksi uuden tuotantolaitoksen tieltä tapahtuu johdonomistajan kustannuksella tai ainakin katon siirtokustannuksille. Kokemuksesta voin sanoa että tähän kyllä suostutaan, jos vain muistaa vaatia.
Voi myös pohtia, kuinka kohtuullista on se melko yleinen käytäntö, ettei muuntajan jälkeisistä pienjännitelinjoista korvausta makseta ollenkaan, ei edes peltopylväistä. Tähänkään ei maanomistajan tarvitse suostua. Vanhoistakin linjoista, joista ei löydy sopimusta, voisi ilmeisesti vaatia korvausta.
Sähköteknikko ja
metsänomistaja
