Elokapina-keskustelussa sivuttiin aika laajalti maatalouden ilmastopäästöjä. Siksi ajattelin, että tämä perehtynyt kannanotto maatalousyrittäjien ahdingosta voisi avartaa ajatuksia ja ehkä suunnata keskustelua.
Kirje on avoin ja maksuton sähköpostiviesti, joten en usko että sen julkaiseminen rikkoo tekijänoikeuksia.
Rakas Long Playn ystävä,
Tällä viikolla Maa- ja metsätaloustuottajien keskusliitto MTK varoitteli maatilojen talouskriisistä. Kuiva kesä on pilannut sadon, ja tuotantopanosten (siis esimerkiksi lannoitteiden, rehun ja polttoaineiden) hinnat ovat ennätyskorkealla. Tiedotustilaisuudessa puheenjohtaja Juha Marttila vaati suoria tukia ja muitakin helpotuksia, Helsingin Sanomat kertoi. Jutussa Luken tutkija tosin huomauttaa, että tiloilla on erityisen vaikeaa siksi, että ne ovat tehneet investointeja velkarahalla ja ovat siis jo valmiiksi syvässä kuopassa.
Täsmälleen samat sanat olisi voinut kirjoittaa kolme vuotta sitten. Silloinkin maatiloja oli koetellut ennätyskuiva kesä ja mediassa kuultiin hätäviestejä maatilojen kriisistä.
Olin silloin juuri tehnyt pitkän Long Play -jutun ”Hyvin huono vuosi”. Se kertoi karjatilasta, jolta oli lumien sulaessa löytynyt lähes sata nääntynyttä ylämaannautaa. Jutulla oli itselleni pitkät jäljet: haastattelemieni ihmisten kommentit tilojen kasvupaineesta jäivät pyörimään mieleen, ja lopulta päädyin Tukholman yliopistoon tekemään kestävyystieteen gradua siitä, miten taloustilanne ja ympäristönmuutokset vaikuttavat suomalaisten viljelijöiden kykyyn reagoida muutospaineisiin.
Aineistoni koostuu 70 000 suomalaisen maatilan taloustiedoista vuosilta 2004–2018. Niistä selviää, että suomalaiset tilat toteuttavat vihreitä siirtymiä sitä todennäköisemmin, mitä vähemmän niillä on velkaa suhteessa maataloustuloihin. Nykytilanne ei siirtymää tue. Tilojen velkataakka kasvaa. Esimerkiksi siirtymät eläintuotannosta kasvintuotantoon vain harvenevat, vaikka samalla suomalaisten lihan- ja maidonkulutus vähenee ja tietoisuus tehoeläintuotannon ongelmista lisääntyy.
Suomessa on EU-jäsenyyttä edeltävistä vuosista asti puhuttu vaihtoehdottomuudesta: on uskottu, että kilpailuasetelma vaatii tuottamaan halpaa bulkkia mahdollisimman suurilla, koneistetuilla tiloilla. Tukipolitiikka on ohjannut viljelijöitä järjestelmällisesti kohti tehotuotantoa.
Tutkimus on kuitenkin jo jonkin aikaa antanut viitteitä siitä, että suurempi tilakoko ei olekaan suoja nykymaailman uhkia vastaan. Isot velat tuppaavat vaikeuttamaan korjausliikkeiden tekemistä. Jos tuottaja on pinnalla pysyäkseen juuri ostanut velaksi miljoonien eurojen lypsyrobotin, ei hän voi noin vain luopua maitokarjasta, jos maidon vienti yhtäkkiä romahtaa – kuten Suomessa kävi vuonna 2014.
Jos viljelijä ei ketterästi muuta toimintaansa, syy ei siis ole tyhmyydessä tai muutosvastarinnassa, vaan siinä, että järjestelmä on johdattanut hänet ansaan. Kannattavuutta haetaan sälyttämällä yksittäisille maanviljelijöille riskejä, joita he eivät kykene kantamaan.
MTK murehtii nyt äärisäiden ja lannoitelaskujen alla rusentuvien tilojen kohtaloa, mutta aina uudestaan jää mainitsematta se, että etujärjestö on itse kannattanut tilojen kasvua ja tuotannon tehostamista – eli velkataakan kasvattamista. Ja MTK:lla todella on valtaa: kun se on halunnut tietynsuuntaista maatalouspolitiikkaa, sitä se on totta vie saanut. ”Hyvin huono vuosi” -juttua tehdessäni haastattelin myös puheenjohtaja Juha Marttilaa. Hän sanoi, että Suomessa tuotettava ruokamäärä saataisiin tuotettua pienemmälläkin määrällä tiloja, kunhan tilat olisivat suurempia ja tehokkaampia – ja velkaisempia.
”Se on kovan luokan yritystoimintaa, johon kuuluvat isot riskit ja isot velat”, Marttila sanoi tuolloin.
Ajatus siitä, että suomalaisen maatilan pitäisi olla mahdollisimman suuri ja viimeisen päälle optimoitu raaka-ainetehdas ei ole uusi eikä yksinomaan EU:n aikaansaama. Jo hyvän aikaa ennen Suomen EU-jäsenyyttä mietittiin, miten kotimainen ruoantuotanto pärjäisi kilpailussa suotuisampien ilmasto-olojen maita vastaan. Paperilla kaikki näytti hyvältä: suuren skaalan edut, uudet torjunta-aineet ja lannoitteet sekä koneiden kehitys painaisivat suurtilan kulut alas, ja yksi tilallinen voisi operoida valtavilla maa-alueilla ilman lisätyövoiman tarvetta. Maatalouspolitiikka suunniteltiin tähtäämään kohti tuota unelmaa.
Laskelmia tehdessä oletettiin, että tuottajahinnat, tuotantopanosten hinnat ja tuotteiden kysyntä pysyisivät jatkossa enimmäkseen vakaina. Luonnon prosesseja ei sisällytetty laskelmiin – ei siis laskettu hintaa sille, että yksipuolisen viljelyn, ahkeran lannoittamisen ja torjunta-aineiden käytön myötä maaperä köyhtyisi ja pölyttäjät vähenisivät. Eikä varsinkaan ajateltu yleistyviä äärisäitä, joiden vaikutukset iskevät velkaantuneiden viljelijäperheiden talouteen sitä pahemmin, mitä yksipuolisempaa heidän tuotantonsa on.
Jonkin aikaa skaalan kasvattamisesta näytti olevan etua, mutta viimeisen vuosikymmenen aikana se on sulanut pois. Nyt eletään toistuvien shokkien aikaa: merkittävä osa Suomen maatiloista on koko ajan joko syvässä hädässä jonkin säihin tai markkinoihin liittyvän ikävän yllätyksen takia, tai sitten toipumassa edellisestä kriisistä. Viljelijöillä ei riitä paukkuja kurssin korjaamiseen, vaikka olisi selvää, että nykyinen suunta on väärä.
Tämä kuivuus ei jää viimeiseksi. Veikkaan, että myös ensi kerralla kuulemme MTK:n pyytävän tiloille hätäapua. Sitä en osaa arvata, kuinka monen kuivuuden päästä MTK ehdottaa, että ruoantuotannon ei ehkä pitäisi olla ”kovan luokan yritystoimintaa” riskeineen ja velkoineen.
Parhain terveisin,
Hanna Nikkanen
Ympäristötoimittaja
Long Play
