Ehkä me sitten haetaan ihan erilaista tuotantotukea... Sun ajatukset on jossakin 70-80 luvulla ilmeisesti... Mä en ymmärrä ajatusta siitä jos ivalossa aletaan kerran viljellä sokerijuurikasta kasvihuoneissa niin eikö tuossa kulut nouse tuossa mallissa? Jos tuotantotuki on sen suuruinen että se mahdollistaa tuotannon kasville sopivassa ympäristössä niin jos joku haluaa omalla kustannuksella kasvattaa sitä sitten napapiirin pohjoispuolella kasvihuoneessa niin kasvattakoon. Siihen ei tukea eikä apua tulisi antaa sen enempää.
Millä tavalla tuotantotukea voi ajatella erilaiseksi ? Kannattaisi ehkä tutkia jotakin kirjallisuutta menneestä ajasta, ennen kuin alkaa haikailemaan sellaista järjestelmää, joka ei toimi pienillä kustannuksilla edes öljyvaltio Norjassa. Tälläkin hetkellä on riittävästi lisäkuluja kansallisesti juurikin tuotantotukien ylläpitämisessä, pian puolet kokonaistukipotista. Peruspreeriakasvithan sitä eivät saa, ja kustannukset ovat ennustettavat sekä joltisenkin kunnollisen sadon osalta pinta-alatuesta satotueksi laskettuna noin 50-100 €/tonni: nerokasta täsä on se, että jos päättää viljellä intensiivisesti, tuotteen tukitaso laskee samalla, jopa puoleen, että kannattaa miettiä kaksi kertaa, kuinka järjettömästi panoksia tähän pohjoiseen viljelyyn uhraa. On kummallista ajatella, että nykyinen maan hinta ja vuokrataso olisi jotenkin yksistään pinta-alatuista lähtöisin. Kyllä ennen EU-aikaa 2000 mk:n hehtaarivuokria löytyi, tälläkin hetkellä viljelevien taholta tiedän maksetun. Samoin pellon huippuhinnat olivat 70000 mk/ha, 1980-luvun lopussa isotkin palat saattoivat vaihtaa omistajaa 40000-55000 markan hehtaarihinnalla. Lisäksi tuottamisoikeuksia eli pellon ostolupia säänneltiin kaveripiirille luottamusmieselimissä, siksi "vapaa" lisämaa, eli pakkohuutokaupat, tai alle 2 ha palat, olivat erittäin haluttua kilpailtavaa niille, jotka eivät olleet tässä järjestelmässä sisällä. Salaisuus silloiselle hintakiimalle oli se, että uusilla 1980-luvun satoisilla lajikkeilla kuuden tonnin tuotantotuetun vehnäsadon arvo oli 12000 mk ! Vielä 200 kg N viljelytasolla viljavalla maalla sai kolme markkaa rangaistusverotetustakin apulantamarkasta takaisin. Nyt ei saisi.
Sitten kun viljavuoret tulivat ahdistavaksi, siirryttiin kuluttamaan rehuja omalla tilalla. Syntyivät muna- ja lihavuoret. Koko maatalouspoitiikka oli kuin kallis stressilelu, jossa palloon painetaan tappi sisään, ja toinen putkahtaa jostakin muualta ulos, koskaan et saa kaikkia sisään samaan aikaan. Jollakin tuotannon kokoluokalla kannattavaksi ajateltu tuotantotukiyksikkö on sikamaisesti rikastuttava moninkertaisesti suuremmassa yksikössä. Siksi suunta oli vain ylöspäin, aina jotakin muuta tuotantoa, kunnes tuli ylituotanto-ongelma siitäkin.
Merkittävä peltoala oli palkkio- tai pakkokesannolla vuosittain, pakettipeltoja ja pakko/palkkiokesantoja oli vuonna 1990 500000 hehtaaria ! Siinä jäävät nykyiset LHP:t ja muut ympäristönurmet toiseksi ! Samalla ajalla lisäksi oli metsitetty vuodesta 1969 alkaen 200000 ha peltoa. Eli noin 0,7 miljoonaa hehtaaria peltoa ei edes tarv ittu, silti oli voimakas ylituotanto ! Heikommatkin pellot tuottivat viljeltynä tuloa, koska viljan tuotantotuettu hinta oli parhaimmillaan 400-500 euroa tonnilta nykyrahayksikköön muutettuna. Hinnat olivat sen verran hyvät, että pellonraivaus oli voimakasta, niinpä valtio asetti korkean pellonraivausmaksun, koska juurikin 1980-luvun raivaajat olivat intensiivisiä tuottajia, joiden raivaus olisi nopeasti realisoitunut tuotteiden tulvaan markkinoille.
Maidontuotannossa ja munantuotannossa parhaimmillaan oli iso osa volyymista olematonta, eli vähentämispalkkiovolyymia. Silti oli valtiolle halvempaa maksaa täysi hinta tuottamattomasta maidosta, munasta, ihan kaikesta, tarvitsematta samalla
maksaa ulkomaalaiselle kuluttajalle toiseen kertaan, vientitukien muodossa. Täysin tuotannosta irrotettu tuki olisi juuri tätä, helpommin järjestettynä, maksetaan tuki pinta-alalle, viljelet mitä viljelet, mutta viet sen sitten omalla kustannuksillasi maailmanmarkkinahintaan ulkomaille. Valtiota ei kiinnosta, eikä saakaan kiinnostaa. Mutta tämä ei kelpaa kaikille, jotka ovat sitä mieltä, että valtion toki pitää käyttää käyttää kymmenen miljoonaa saadakseen aikaan yhden agraarimiljonäärin ?
Jos "tuotannosta irrotettujen" tukien historiaa tässä parinkymmenen vuoden aikana seuraa, niin suurin yksittäinen maidontuotannon kannattavuuteen vaikuttanut tukimuutos pistää silmään: nurmien mukaantulo CAP -tilatukiin. Tällä oli selvä tarkoitus tasoittaa tietä nurmivaltaiseen viljelyyn, näkyy toisaalta aluepoliittinenkin tavoite tuossa. Nurmien kilpailukyky sekä tukien kotieeläintuotantoa vahvistava vaikutus pohjoisen Suomen alueella nousi, mutta sivuvaikutuksena tuosta päätöksestä tuli nurmia myös etelään, erilaisten maanparannus- ja kesannon tyyppisten nurmien muodossa. Että hömppäheinistä voi syyttää myös tukien ohjailijoita.
Kyllä tuotantotuet näkyvät selvästi viljelyn suuntautumisena ! Eikö muka saatava lisäraha määrätylle kasville ohjannut kerääjäkasveja, saneerauskasveja, suojavyöhykenurmia uusiksi suosikeiksi, joista ei ollut kuultukaan aikaisemmin ? Valkuaiskasvituki pompautti härkäpavut, herneet, öljykasvit kovaan nousuun. Viimeisin esimerkki oli lantun tuotantotuki, jossa piti nopeasti viheltää peli poikki, kun lanttua alkoi kasvaa ihan joka kolossa kuin suurvallassa konsanaan. Rukiin tuotantopalkkio vei 200 + rukiinhinnat ehkä pysyvästi 50 euroa alemmaksi. Sokerijuurikkaan viljely pysyy Suomessa tuotanto- ja kuljetustuen avulla, koska pelkkä vakio hehtaarituki ei riitä, se on moneen kertaan julkisuudessa mainittu.
Tosiasiassa meillä on merkittävä osa maataloustuista siirtynyt tuotantotuen tapaisiin kansallisiin lisäpaketteihin, eläintuotetukiin ja investointitukiin. Lähes ainoa viljelymuoto, jossa ei ole tällaista, on preeriakasvien viljely AB-alueella tavanomaisena viljelymuotona. Ei ihme, että kannattavuus on alentunut, ja luomutuotantotuki on tullut pelastamaan etelän suurtiloja. Mutta sekin reitti on jo tukittu, kun
rahat vaan loppuivat.
-SS-