Vajaatuottoisten alueiden pienempi tukitaso juontaa juurensa CAP-uudistuksen aikoihin, jolloin hinnanalennuskorvaus määriteltiin alueellisten viitesatojen perusteella. Siksi ranskalainen viljelijä sai isommat CAP-tuet kuin suomalainen.
Samaa konseptia käytettiin Suomessa EU:n CAP-tukia määriteltäessä, aluksi CAP tukia myös sai enemmän alkuperäisessä tuotannollisessa käytössä olevalle pellolle. Lopulta päätettiin yhtenäistää tilatuet, ja korjuuvelvoitekin poistui, kesannot ja muut ei-viljelyt olivat tasavertaisessa asemassa tilatukien osalta. 2004 tehtiin laskelmia /1/, että jos pellon keskituotto ei ylitä 1600 kg/ha, on käytännössä kesannon pito kannattavampaa kuin viljanviljely.
Sitten luonnonhaittakorvaus taasen on tukimuoto, joka hieman nousee pohjoista kohti, ja jonka merkittävyys suhteeessa muihin tukiin luonnollisesti kasvaa CAP-tukien pienetessä. Tavoitteena on pitää Itä- ja Pohjois-Suomen maaseutualueet asuttuina. Kyse ei ole bisnestuesta, vaan nimenomaan aluepoliittisesta pyrkimyksestä toteuttaa EU:n tavoitetta harjoittaa maataloutta koko alueella.
Puhe siitä, että mikä järki on "leikkiä" tahi viljellä etelässä, alhaisten tuotehintojen ja korkeiden vuokrien ja maanhintojen alueella. Se onkin hyvä kysymys. Mutta se, että viljely ei kannata etelässä, ei tee erämaiden kivikoiden kylvöä ja niiden koluamista miksikään bisnekseksi. Yhtä hyvä ja hyväksyttävä bisnes on pohjoiskarjalaisella
Juusolla, 19 vuotta, joka ei omien sanojensa mukaan "halua tehdä mitään" vaan elää tuilla vähään tyytyen.
Miksi joku moralisoisi kyseistä Juuson bisnesideaa vääräksi ? Siksikö, että se olisi edullisempi yhteiskunnalle, kuin laitattaa kivikkopalstan viereen bisnesmies luonnonhaittakorvaustelemaan ?
-SS-
/1/ MMM julkaisuja 1/2004. Horisontaalisen maaseudun kehittämisohjelman väliarviointi: Manner-Suomi. ISBN 952-453-152-6.
Vammalan kirjapaino, 2004.
