Miksi verotus ei rahoita mitään
27 kommenttia Kirjoittanut rahajatalous : joulukuu 13, 2010
Sekä monet maallikot että niin sanotut ”talouden asiantuntijat” ovat hämmästelleet väitettämme, jonka mukaan ainoastaan keskuspankkirahalla pystytään rahoittamaan julkista kulutusta. Jotkut ovat luulleet, että mielestämme keskuspankkien olisi kiihdytettävä valtion velkakirjojen ostamista.
Emme ole kuitenkaan varsinaisesti sanoneet mitään tällaista. Itse asiassa olemme väittäneet, että julkinen kulutus perustuu jo nyt väistämättä keskuspankkirahoitukseen. Näin ollen verotuksen ja velkakirjojen myynnin funktiot on ymmärretty väärin.
Kuvasimme keskuspankkirahan roolia valtion kulutuksessa jo edellisessä kirjoituksessamme, jossa kommentoitiin Suomen Pankin Mika Pösön Aamulehdessä julkaistua artikkelia. Saamamme palautteen perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että argumentaatiomme seuraaminen ei ole ollut helppoa etenkään konventionaaliseen rahateoriaan perehtyneille.
Tämän vuoksi pyrin nyt osoittamaan, että – halusimme tai emme – verotuksella ei voida rahoittaa valtion toimintoja.
Velka ja rahatalous
Kapitalistisessa talousjärjestelmässä pankkien tehtävänä on rahallistaa velkasuhteita perustuen luottoanalyysiin, kuten tässä blogissa on jo aiemmin kuvattu. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että pankit hyväksyvät lainahakemuksen aina, kun ne tulkitsevat hakemuksen taustalla olevan investointisuunnitelman kannattavaksi.
Käytännössä lainaajan ja lainahakemuksen luottokelpoisuus ovatkin ainoita tekijöitä, jotka rajoittavat luoton myöntämistä nykyisessä talousjärjestelmässä. Esimerkiksi julkisen vallan asettamat reservivaatimukset eivät rajoita pankkien luotonlaajennusta, koska keskuspankki tarjoaa yksityisille pankeille keskuspankkirahaa (reservejä) aina niiden tarpeiden mukaisesti.
Jokainen luotu velkasuhde synnyttää aina kaksi kirjanpidollista tekijää, saatavan ja vastattavan. Tavallisen ihmisen ottaessa vaikkapa asuntolainan, pankki synnyttää hänen tililleen talletuksen – eli erän saatavia. Samalla velalliselle kuitenkin syntyy myös saman suuruinen summa vastattavia – eli velka joka velallisen on pakko maksaa takaisin.
Kaksinkertaisen kirjanpidon logiikan mukaisesti jokainen velallisen vastattava näkyy pankin omassa taseessa saatavana, ja toisaalta taas jokainen velallisen saatava on pankille vastattavaa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että pankin varallisuus karttuu sen myöntämistä veloista, kun asiakkaat maksavat sekä velkapääoman lyhennystä että velan korkoja. Sen sijaan talletukset ovat rasitteita pankkien taseissa, koska pankkien on aina sitouduttava vaihtamaan kaikki talletukset keskuspankkirahaksi, jos asiakas niin haluaa. Keskuspankkiraha on taas pankkien saataviin lukeutuvaa varallisuutta.
Verotus ja keskuspankkiraha
Suomessa valtion tulot kerätään Suomen pankin PM-tilille, josta ne päivän päätteeksi siirretään valtion päävälittäjäpankkiin Nordeaan. Tämä siirtoprosessi antaa oivallisen mahdollisuuden selittää keskuspankkirahan roolia valtion tulonhankinnassa.
Kuten olemme jo aiemmin todenneet, verottaessa valtio vähentää talletuksia työnantajan tililtä. Nämä talletukset kierrätetään keskuspankin PM-tilin kautta lopulta Nordeaan, jossa ne näkyvät Valtiokonttorin saatavina. Tämä tarkoittaa tietenkin automaattisesti sitä, että nämä saatavat ovat Nordean vastattavia. Käykö siis niin, että Nordean tase kääntyy pakkasen puolelle aina, kun valtio tilittää tuloja päävälittäjäpankkinsa tilille?
Näin ei tietenkään käy, koska muuten Nordea olisi hyvin nopeasti päätynyt konkurssiin. Juuri tämän tasekriisin ehkäisemiseksi verojenkin maksu selvitetään aina keskuspankkirahalla.
Yksityisillä pankeilla on aina taseissaan keskuspankkirahaa juuri maksuliikenteen hoitamista varten. Näin ollen verojen perimisen yhteydessä tapahtuu kaksi olennaista toimenpidettä. Näistä ensimmäinen on jo kuvattu työnantajan tilin debitointi. Toinen on puolestaan keskuspankkirahan siirtäminen pois verovelvollisen työnantajan pankista: ensiksi Suomen pankkiin ja sieltä eteenpäin valtion päävälittäjäpankkiin.
Näin ollen vastattavien lisääntyminen Nordean taseessa ei aiheuta sille ongelmia, koska se on samalla saanut verovelvollisen työnantajan pankista vastaavan summan keskuspankkirahaa. Keskuspankkiraha lukeutuu Nordean taseessa saatavaksi. Niinpä sekä päävälittäjäpankin vastattavat että saatavat ovat lisääntyneet. Tase on siis tasapainossa.
Lopulta itse verotustoimenpide on ainoastaan vähentänyt verovelvollisen ostovoimaa. Valtion kulutukseen tämä ei ole kuitenkaan liittynyt. Valtion kulutuksen on tehnyt mahdolliseksi vasta keskuspankin luoma keskuspankkiraha.
Olennaista on, että verovelvollisen ostovoiman heikentäminen ei millään tavalla lisää valtion kulutusvoimaa. Vasta keskuspankkirahan siirtäminen päävälittäjäpankin tilille tekee mahdolliseksi valtion saatavien kartuttamisen.
Verotus päävälittäjäpankin tileiltä
Tarkkaavainen lukija saattaa kuitenkin huomata tilanteen muuttuvan, jos veroja kerätään yritykseltä, jolla on myös tili valtion päävälittäjäpankissa. Silloin keskuspankkirahan siirtoa ei tarvita, koska saatavat voidaan siirtää suoraan yrityksen tililtä valtion tilille Nordean sisäisenä operaationa.
Käytännössä kyse on siitä, että Nordean vastattavien kokonaissumma ei tässä operaatiossa muutu. Ainoastaan vastattavien jakautuminen eri tilien välillä muuttuu.
Tässäkään tapauksessa valtio ei kuitenkaan voi tehdä keräämillään talletuksilla juuri mitään, jos päävälittäjäpankki ei ole hankkinut riittävästi keskuspankkirahaa. Esimerkiksi valtio ei voisi tilittää minkäänlaisia maksuja toisissa liikepankeissa sijaitseville tileille, koska pankkien välinen maksuliikenne edellyttää aina keskuspankkirahan liikkumista. Jos maksuja ei selvitetä keskuspankkirahalla, aiemmin kuvattu tasekriisi uhkaa sellaista pankkia, jonka asiakkaan talletukset lisääntyvät. Nämä talletukset kun ovat pankin vastattavia. Samalla logiikalla myös valtion velanhoito kävisi mahdottomaksi.
Näin ollen valtion kulutuksen perustaminen ”verotulojen” varaan on käytännössä aina mahdotonta. Kyse on siitä yksinkertaisesta seikasta, että talletukset ovat vain luodun velan vastinpareja. Tämä tarkoittaa sitä, että pankkitalletus on pelkkä kirjanpitomerkintä, jonka siirtäminen toiseen pankkiin on mahdotonta ilman sen vastinparin – eli luodun velan – siirtämistä. Koska yksityisten toimijoiden velkapapereita ei kuitenkaan haluta käyttää maksuliikenteen selvittämisessä, on valtio luonut oman varallisuusmuodon: keskuspankkirahan.
Keskuspankkiraha on kuitenkin julkisen instituution – keskuspankin – luoma maksuväline. Sen vuoksi julkinen valta ei voi lopulta hankkia keskuspankkirahaa muualta kuin itseltään. Toisin sanoen keskuspankki rahoittaa aina valtion kulutuksen – on tämä sitten mielestämme kuinka ikävää tahansa.
Lauri Holappa
