Joskus vaan tuntuu että kaikki tähtää siihen että luopuvat saisivat mahdollisimman paljon rahaa luopuessaan. Vaikka sitten tonttimaata myymällä tai sillä että pellon hintaa vedätetään ns tonttimaan odotusarvolla. Joka sekin ongelma poistuisi jos kaavoitus keskitettäisiin kyliin.
Tässähän se on pähkinänkuoressa. Tukipolitiikkaan koitetaan jotain sanoa, mutta näissä pitkänlinjavedoissa aktiiviviljelijöitä potkitaan surutta päähän. Kaikki esitykset perustetaan yleensä siten, että omaisuuserille muodostuisi mahdollisimman suuri arvo, jolloin rahaa saadaan ulos elinkeinosta mahdollisimman paljon.
Tuohon keskieuroopan kuntalukujen ihannointiin vielä palataan. Lentokoneesta katsoessa Saksan maaseudusta saa varsin selkeän kuvan. Tiivis kyläkeskus ja maatilat peltojen keskellä. Rakentamista on suitsittu raskaalla kädellä, säilyttäen yhtenäiset peltoalueet eheinä kokonaisuuksina. Samat aukeat kotosuomen agraarialueilla näyttää toisenlaiselta. Tönö siellä, toinen täällä ja jokaiselle menee pellon halkaiseva oma tie.
Mulle taisi käydä samoin kuin aimolle. Asutus tuli edellisen sukupolven aikana liki ja tilan kehittäminen kävi 200-luvulla mahdottomaksi nykypaikalla. Nyt on touhut siirretty puolentoista kilsan päähän helvetillisellä kustannuksella eli onhan mulla ketunhäntää kainalossa. Missään kuntakeskuksessa ei kuitenkaan asuta, vaan kahden kunnan keskusten puolivälissä.
Hehtolitralle: mä sen agraarisosialistin laukaisin ja oikee koira näky älähtävän.