Kuvassa Anakreon kuulemassa raijasivua joulukuisena pakkaspäivänä Eurajoella 2009.
Punamullasta huomaa, että olemme maalla; ydinenergia on maaseudun asia. Huomataan myös, että Anakreonin tiedot eivät ole mitään kuulopuheita, vaan ollaan paikan päällä todistamassa asioita. Raijasivu sijoittuu vihreään suorakaiteeseen, minkä voi myös tulkita symbolisesti. Raijasivun siluettia halkovat ilmassa roikkuvat sähköjohdot.
Tuossa Styrgen videolla luettiin Ilkka Remestä. Mieleen jäi Suomeen liittyvä lainaus
"Tämä on pieni maa, jossa on kova luottamus ydinuskovaisten paavilliseen erehtymättömyyteen". Ydinkriittisyys leimataan automaattisesti "paskapuheeksi". Miksi? Eiköhän kyse ole suomalaiskansallisesta herran pelosta.
Luin tänään aamulla Antti Vahteran kirjaa "Ydinenergian uhkapeli", 1986 ja mietin edelleen Ruotsin tilanteen erilaisuutta tästä Suomen tilanteesta. Uutta asiaa oli paljon, en ole ollut yhtään tietoinen miten kangertelevaa atomiaikaan siirtyminen Ruotsissa oli - Ågestan ja Marvikenin satoja miljoonia kruunuja maksaneet tapaukset esimerkiksi. Ruotsi on tehnyt kalliita ja raskaita erehdyksiä. Eikä pelkästään taloudellisesti katsoen, vaan myos turvallisuusnäkökohdasta. Ågestan voimalaa vaivasivat koko toiminnan ajan "itsepintaiset säteilyvuodot".
Ydinvoimakriitikot, jotka aluksi olivat asiantuntijapiireistä, hiljennettiin; heitä ei kuunneltu, heidän mielipiteitään ei julkaistu. Tunnettu on plasmafysiikan professori, ja Atombolagetin johtokunnan jäsen Hannes Alfvénin tapaus. Hän kritisoi Marvikenin rakentamista jo 1964. Seurauksena hänen tutkimusmäärärahojaan vähennettiin, ja lopulta ne lakkautettiin. Tämä kansainvälisesti tunnettu tiedemies, ja atomialan tutkija joutui lähtemään Yhdysvaltoihin, jossa hänen työtään kohtaan tunnettiin suurta kiinnostusta. Ja varmasti tämän jälkeen kukaan ei uskaltanut esittää kriittisiä näkemyksiä.
Tämä asiantuntijapiireissä. Ennen vuotta 1973 Ruotsissa ei siis esiintynyt ydinvoimakeskustelua. Sen jälkeen ydinkriittisyys levisi Yhdysvallooista Ruotsiin. Mutta tuskin Suomeen(?)
Minusta Ruotsin vuoden 1973 tilanne vastaa Suomen tilannetta 2009. Me tulemme melkein 40 vuotta jälkijunassa, tässä pohjoisessa albaniassamme.
Ruotsissa aloitettiin ydinjätteiden loppusijoituksen tutkiminen jo 1970-luvun puolivälissä, ja KBS-malli syntyi silloin. Siis se systeemi, mihin olemme nyt Suomessa päätyneet. Ruotsissa sensijaan louhittiin Oskarshamnin ydinvoimalan kallioperään yhteisvarasto, jonne jäte varastoidaan 40 vuodeksi. Osa ruotsalaisesta ydinjätteestä kuljetettiin Ranskaan.
Tässä on huomattavaa se, että vaikka KBS-mallia oli suunniteltu heti jo vuodesta 1977 alkaen, kun hallitus oli laatinut ns. ydinvoiman ehtolain - niin silti varsinaiseen loppusijoitukseen ei ole päästy. On täytynyt tulla esiin seikkoja, jotka ovat vaatineet lisäharkintaa.
Raijasivu esitti oman arvionsa näin:
Ei sellaista sirkustirehtöriä muuten olekkaan, joka kaivaa nuo Posivan pussukat ylös. Niiden lämpötila on +400C muutamissa kuukausissa maan alla oltuaan. Säteily niistä tappaa näkemällä, kuten ASEA opetti meille. Lisäksi noista pulllosista katoaa pintaa yli 1mm vuodessa. Noin 30v sisällä niistä vuotaa jo 2/3 osa ja 50v päästä kuparista ei ole jäljellä MITÄÄN! Näin asian esitti mm. tutkijat Silminnäkijäraportissani "Olkiluodosta ikuisuuteen".
Eli, tässähän voi olla se vaara, että ydinjätteet kuumenevat kallioperän sisään hapottuneeksi soraksi, eikä niitä saa millään ilveellä ylös. Sihinä vaan käy, kun radioaktiiviseksi muuttunut pohjavesi höyrystyy ylös taivaalle maailman suurimmasta kiukaasta. Ei se ole niin sanottu että keramisoitunut ydinjäte ei olisi liukenevaa, varsinkin jos sen lämpötilä hipoo +400 astetta C. Jokatapauksessa, käyhän niin, että vaikka jäte olisi tiiviisti suljettu kuparikapseliin, niin säteily pääsee läpi, ja ionisoi pohjavettä niin suurelta säteeltä kuin gamma-, neutroni- ym. muut säteilylajit kantavat. Miten sitten, jos kapseli rikkoutuu vaikkapa neutronipommituksen korrosoimana, tai maanjäristyksessä?
Minusta tuntuu että ihmiset haluavat leimata tällaiset jutut "paskapuheeksi" sen takia, koska he eivät halua tiedostaa ydinjätteen, ja yleensäkin radioaktiivisuuden luonnetta. Ei se ole mitään kiinteää ainetta, joka on helppo sulkea ilmatiiviiseen pulloon. Radioaktiivisuudella on sen lisäksi säteilyluonne, hiukkasluonne, ionisaatioluonne, ym. muita eksoottisia muotoja jotka tavallisen ihmisen arkiajatteluun eivät uppoa. Ydinvoiman kannattajat käyttävät tätä kansan tietämättömyyttä tietenkin hyväkseen. He puhuvat, ikäänkuin kyseessä olisi asia, joka mahtuisi yksinkertaisen arkijattelun puitteisiin, vaikka elämme kvanttitodellisuudessa: neljännessä ulottuvaisuudessa. Jota jatkuu seuraavat muutama miljoona vuotta.
En vaahtoa tässä pelkästään ydinjätteiden loppusijoitusogelmista, vaan minusta me ihmiset emme ole vieläkään sisäistäneet mitä lopultakin merkitsee atomiaikakauteen siirtyminen. Tavallinen olemassaolo loppuu siihen, ja alkaa ydinhyppy ikuisuuteen. Jonkin aikaa voimme sulkea silmämme ja korvamme, mutta lopulta on pakko nähdä todellisuus jonka olemme luoneet. Ydinvoiman historiaa tarkastellessa voi todeta, että kritiikittömän ydinvoimamyönteisyyden kaudet eivät ole koskaan kestäneet kovin kauaa. Lopulta aina realiteetit ovat kaatuneet päälle. Mutta aina tulee uusia innokkaita sukupolvia, ja kärsimme kroonisesta kollektiivisesta muistinmenetyksestä, koska kulttuurimme on lyhytjänteistä.
Ydinreaktio ei kuitenkaan ole lyhytjänteinen. Ei se ajattele, että nyt ja tässä, tai huomenna, tai ensi viikonloppuun, tai ensi vaalikaudelle, tai seuraavalla vuosikymmenellä. Se ajattelee miljoonissa vuosissa. Jos me ihmiset alamme vakavissamme nyt ydinteknologiaan, olisi päästävä eroon tuosta kulttuurimme lyhytjänteisyydestä. Kvartaalikulttuurista ja päivänpolitiikasta olisi päästävä ikuiseen kulttuuriin. Ikuiseen rauhaan. Ikuiseen viisauteen. Jos aiomme olla teknologiamme väärtejä.
