Olihan tässä Salon sokeritehtaan ympäristössä varmaan tuhansia pienviljelijöitä, jotka uskollisesti sokerijuurikasta viljelivät. Juurikkaanviljely silloin oli pientilojen sosiaalinen lisätulo, ei suureellista agrobizznes-rytinää. Meilläkin oli 60v sitten palsta, tämän Mustialan käyneen naapurin innostuksesta. Silloin piti vielä harventaa tiheämmästä tupsusta.
Juu ja lanttua, rehukaalia ja rehujuurikasta oli viljelyssä säännöllisesti 1980- luvun loppuun asti, että ymmärrän kirpat, kaalikärpäset, kaalikoit ja muut toukat.
Mutta jos yksi sukupolvi juhlii tuolla tuottoisalla juurikasharrastuksella, seuraava sukupolvi joutuukin sitten viljelemään mullattomassa kivennäismaassa, tekemään uudet ojitukset, ja maan syvämuokkaukseen tarvitaan katerpillari routakoukun kanssa tekemään juurille edes jotakin kanavaa.
Pitkäaikaisissa sokerijuurikasmaissa kyntöviilujen reunaan alkoi yhä laajemmalti ilmestyä kellanvalkoinen jankkosiivu, se on niukkaravinteisena ja happamana kalkittava ja ravinnelannoitettava lähes joka vuosi, ja jotain turvetta ja hiekkaakin pitää kuskata joukkoon.
Toki sieltä juurikastehtaalta sai sitä kalkkilietettä ja juurikkaanpesulietettä takaisin, mutta tästä ei ollut kuin noin 10 km, kylällä oma kuorma-autoyhdistelmä, eipä taida Säkylästä kannattaa enää yrittää rahdata multiansa takaisin.
Vanhanajan juurikasbisnes oli vähän niin kuin kaivostoimintaa: hetken aikaa tuottoisaa, sitten hiipuu, poistuu seuraavaan kylään vähin äänin, jättäen jälkeensä peltojankon, survotut peltotiet ja lyttyyn murskatut salaojitukset.
-SS-