Kastelu on Etelä-Suomessa merkittävin lannoitusmuoto, jolla maassa olevia ravinteita saadaan louhituksi tuotantokäyttöön. Maassa oleva varastoravinteet riittävät vähintään sadan vuoden käyttöön. Jo 1944 Maatalouden Pikkujättiläisessä mainittiin Iso-Britanniassa olleen satavuotisen lannoittamattoman vehnäkokeen tuloksia, satoa saaatiin useimpina vuosina edes hieman käytettyä siementä enemmän.
Keinokastelu kuitenkin vaatii energiaa useilla pelloilla, korkeusaseman ja uomien etäisyyden vuoksi, lisäksi rannikon murtovedet saattavat olla liian suolaista pitkäaikaiseen kastelukäyttöön. Kastelulaitteiden aurinkokäyttö ja tihkukasteluputkistot lienevät pakolliset, jos vedellä aiotaan viljellä ravinteiden sijasta. Monilla viherlannoitukseen ja alkemiaan erikoistuneilla mallitiloilla oikeammin poltetaan maan turvevaroja, mikrobit muuttavat heikommin maatunutta turveainesta liukoiseksi typeksi ja hiilidioksidiksi. Näin tuntuu, että kasvu todellakin onnistuu vuosikausia aivan ilman lannoitusta. Siitä ei puhuta, että salaojia joudutaan syventämään ehkä 30 v välein, kun vanhat ojitukset ilmestyvät pintaan. Myös 1960-luvulta asti jatkunut voimakas ylilannoitus näkyy vähintään kaksikymmentä vuotta maan ravinnevaroissa. Näin yksi sukupolvi viheraktivisteja voi leikkiä lupiineillaan hyvinkin toimekkaasti.
Jos satoa tarvitaan käyttöön joka vuosi, typestä tulee nopeimmin minimitekijä, vaikka tällä hetkellä typpilaskeuma on jopa 5-10 kg/ha. Satoa korjatessa maan happamuus lisääntyy, koska typen kierrossa neutraloiva denitrifikaatio heikkenee , jolloin kalkkia ainakin pitää lisätä aivan samalla tavalla kuin keinolannoituskulttuurissakin. Lisäksi tehokkain mahdollinen typenkerääjäkasvin massa saadaan voimakkaalla ja optimaalisella kalium- ja fosforilannoituksella. Jos karjanlantaa eli vihervalkaistua fosfaatti- ja kalilannoitusta ei ole käytettävissä, voidaan näyttää, että noin kolmenkymmenen vuoden päästä ei enää saada perustetuksi merkittävää typenkerääjäkasvustoa, jos satovuosina sato poistetaan maasta. Jauhettua kalliota voidaan kyllä laittaa sata tonnia, siitä voi muutaman kilon verran fosfaattia olla liukoistakin. Mikään prosessi maapallolla ei ole häviötön, jopa pitkäaikaisista luomulatausnurmista tapahtuu pintavalumia ja ravinteiden karkaamista.
Mielenkiintoista on totuutena toisteltu "valkomesikkä tuottaa 200 kiloa typpeä" ja "viherlannoitus kannattaa päättää syyskasvin kylvöön, jotta typpi saadaan tehokkaasti talteen". Tällä perusteellahan ei olisi mitään syytä kieltää syyskasvin keinolannoitustakaan, 200 kiloa typpeä syksyllä helpottaisi kevätlannoituksia kovasti ! Mutta ei ole vaikea nähdä, että itsen manipulointi on helpointa. Olisi hankalampi tunnustaa, että käytimme yhden satovuoden non-food - typen keräämiseen, ja hukkaamme siitä kahdeksan kymmenesosaa talvella.
-SS-